Paikoin lähes käsittämättömän hyvää aikakauskuvausta. Waltari tuntee ihmisluonteen ja osaa sijoittaa kirjoihinsa oman itsensä lisäksi tyypitelmiä, joille rakentaa muhkeat kerrokset lihaa luitten ympärille. Mikaelin ja Antin keskustelut ovat briljanttia järkeilyä, ja niissä ”tyhmä” Antti on aina niskan päällä. Mikaelin suhde Barbaraan on millä tahansa kriteerillä tasavertainen Shakespearen rakkausdraamoille. Loppupuolen sotimiskuvaukset ovat inhorealistisia, mutta myös totuudellisia. Jos ei tietäisi, että Waltarilla ei ollut käytössään aikakonetta, tarinointia voisi vallan mainiosti luulla kirjailijan omiksi kokemuksiksi Karvajalkana.