Harjunpää ja pahan pappi ei ole dekkari, tavallinen salapoliisitarina tai jotain sellaista.Kaikkea muuta.Yksi kirjan keskeinen hahmo on Pappi, nukkavieru, asunnoton, keski-ikäinen mies.Miehen sairas mieli on rakentanut hänelle oman uskonmaailman, Maammon valtakunnan, jota hänen kutsumuksensa on palvella. Miehen kipeä ja vääristynyt maailma näyttäytyy romaanissa kylmänä, pelottavana, tyhjänä ja lohduttomana.Nimihenkilö Harjunpää edustaa poliisihahmoa, miestä, joka kerta toisensa jälkeen on hämillään elämän edessä.Harjunpää ja pahan pappi on minusta myös väkevä kannanotto lapsen hyvän elämän puolesta.Se kuvaa aidosti lapsen ja nuoren kokemaa hätää, turvattomuutta ja pelkoa ja armottomalla tavalla sitäkin, miten yksin ja hyljeksityksi lapsi voi jäädä, vaikka hänellä näennäisesti olisivatkin asiat hyvin.Vaikka Harjunpää ja pahan pappi on kuvaus pahuudesta, se on myös kertomus, jonka juoneen kutoutuu toivon säikeitä. Paha ei ole pelkkää pahaa eikä toivo ole koskaan lopullisesti menetetty.