Hyppää sisältöön

Pikkupappilasta pappilakulttuuriin

Juhani Aho / pappilakulttuuri

Juhani Aho: Pikkupappilan Poika

Lapsuus pikkupappilassa

Johannes Brofeldt eli Juhani Aho syntyi 11.9.1861 Lapinlahden Väärnin pappilan pienessä pirttirakennuksessa. Juhani oli nuoren apupapin Theodor Brofeldtin ja hänen vaimonsa Emman esikoinen. Tulevan kansalliskirjailijan elämän alku oli vaikeaa, sillä kolmen ensimmäisen vuorokauden aikana näytti siltä, että vauva kuolee hoitajiensa käsiin. Pikkuhiljaa Johannes alkoi kuitenkin virkistyä ja vahvistua. Emma-äiti kirjoittikin sisarelleen Sofille Johanneksen ollessa noin kahden kuukauden vanha seuraavasti:


”..kun olen ollut yksinäni Johanneksen kanssa, olen ollut kuin vanki, joka ei saa paljoakaan liikkua, mutta ei sinun silti pidä luulla, että olisin tyytymätön tai kärsimätön, että minulla on niin paljon vaivaa Pojasta, ei, minä hoidan häntä niin mielelläni ja minusta on niin äärettömän suuri Jumalan armo, että hän onnellisesti tuli tähän maailmaan, joten se tuntuu hyvin korvaavan kaiken vaivan, hän on nyt viime aikoina ollut oikein terve ja kiltti ja kasvaa päivästä päivään, pienet lapset kehittyvät niin nopeasti, luulen, että hänestä tulee reipas vilkuna, hän näyttää niin vilkkaalta ja liikkuvaiselta, musteri sanoi kerran, ettei tuo poika saakaan äitinsä tasaista luontoa, vaan paremminkin isänsä, heidän mielestään minä olen niin vakanen, kun olen totinen…”

Vuonna 1865 Theodor Brofeldt nimitettiin Iisalmen kappalaiseksi, joten Väärnin pappila sai jäädä. Perhe muutti Iisalmen Mansikkaniemen Pikkupappilaan ja vajaa neljä vuotias ”Hanne” (=Juhani) kotiutui pian uusiin oloihin.


Lapsesta asti Juhani teki mielellään tutkimusretkiä lähiympäristöön. Mansikkaniemen pappilassa oli useita huoneita tutkittavana, piha oli suuri, ”iso metsä” alkoi heti ulkohuoneiden takaa ja loputtoman pitkä Oulun tie kulki aivan talon sivuitse. Pohjoisessa avautui laaja Iiveden selkä saarineen ja niemineen. Mansikkaniemen vehmaassa ympäristössä Juhani viettikin lapsuutensa kauneimmat ja antoisimmat vuodet. Pikkupappilan kaunis ympäristö synnyttikin Juhanissa syvän rakkauden luontoon, joka tulee seuraamaan Ahoa koko hänen elämänsä ajan. Mansikkaniemessä asuessaan hän sai toisen siskon sekä kaksi veljeä. Siellä Juhani opetteli lukemaan, onkimaan, sieltä hän lähti kouluun ja sinne hän palasi lomillaan. Pikkupappilassa perhe asuikin yksitoista vuotta.

Mansikkaniemellä Juhanilla oli monta mainiota leikkipaikkaa. Aluksi mieluisin oli hiekkalaatikko tuvan aurinkoisella seinustalla, jossa sai leikkiä pikkusisko Lyydian kanssa. Emma-äidin erikoisluvalla sisarukset saivat mennä Dolgorukin patsaalle asti, jota kutsuttiin ”pikkukirkoksi”. Lapset matkivat usein leikeissään oikeita kirkonmenoja. Juhani vanhimpana oli itseoikeutettu pappi ja muut sisarukset kirkkokansaa. Saarnastuolina oli vanha Ruotsin sodan aikainen patterikumpu ja kirkkokansa kyyhötti läheisen petäjän alla, kun Juhani saarnasi kovalla äänellä parannusta. Eräässäkin saarnassaan hän messusi:

”…ne ihmiset, jotka puhuvat tuhmuuksia ja laulavat kehnoja lauluja eivät pääsetaivaaseen, vaan joutuvat matokuoppaan (=helvettiin). Ja muidenkin olisi varminta ensin käydä papan puheilla!”

Dolgorukin muistopatsaan ketjuissa oli myös mukavaa keinua ja katsella kun lähellä olevaa maantietä pitkin ratsasti kasakkapartioita ohitse. Kaikenlaiset sotahistorian tapahtumat kiehtoivat Juhanin nuorta mieltä ja mm. läheisessä hiekkahaudassa olleen ruosteisen hiekan Juhani kuvitteli värjäytyneen venäläisten verestä.


Juhanin mieltä kiinnostivat paljon muutkin kuin sotaan liittyvät tarinat. Tuohon aikaan ihmisillä oli tapana kertoa hyvinkin värikkäästi ja elävästi kaikenlaisia juttuja. Erityisesti Ville Ruotsalainen, joka toimi Pikkupappilassa renkinä, teki nuoreen Juhaniin suuren vaikutuksen. Ruotsalainen tutustutti Juhanin suomalaisiin sananlaskuihin, kansanomaisiin kaskuihin, arvoituksiin ja satuihin. Juhanin mielikuvituksessa tarinat alkoivatkin elää ja hänen kerrotaan nähneen milloin tonttuja, milloin haltijoita.

Pikkupappilan lasten arkeen kuuluivat myös papan virkatoimitukset. Kun pappa suoritti vihkimistä tai kastoi lasta salissa, makasivat omat lapset mahallaan sänkykamarin lattialla, kyynärpäät kynnyksellä seuraamassa toimituksia. Lapsena Juhani olikin yhtä kotonaan heränneitten virsien hyminässä kuin pappilan pianomusiikissa.

Vieraita ihmisiä riitti pappilassa virkatoimitusten lisäksi muutenkin. Asumisen alkuvuosiin Iisalmessa (1865-67) sijoittuivat ankarat nälkävuodet, joiden myötä puute ja kurjuus näkyi kerjäläisten muodossa. Pappilan keittiössä höyrysi aina vellipata, josta kerjäläisiä ruokittiin. Ilmeisesti noilta ajoilta on peräisin se sosiaalinen myötätunto, jota Aho tunsi köyhiä ja vähäosaisia kohtaan. Vaikka ajat olivat kovat, niin Brofeldtin kodissa lapset olivat hyväosaisia. Äidillä oli useampi lapsirakas apulainen, jotka osaltaan hemmottelivat lapsia.

Juhani Aho oli metsä- ja kalamies ihan pikkupojasta alkaen. Ensimmäisen kalansa hän sai Koljonvirrasta ja särki saikin kärventyä siltään hellan levyllä:

”…eikähän se siinä paistu eikä sitten millekään maistu, eikä lopulta kelpaa kissallekaan ensimmäinen saaliini…”

Myöhemmin koulupoikana ollessaan, Juhani huolehti, että kotona oli varmasti siimaa, koukkuja ja verkotkin kunnossa, kun hän tuli kesälomalle. Ahosta kehittyikin intohimoinen kalamies, jonka on jopa sanottu tuoneen urheilukalastuksen Suomeen. Aho kirjoittikin itse myöhemmin:


”… Minä kai oikeastaan olen enemmän kala- kuin kynämies. Ja kun muu maailma alkaa hylkiä minua luotaan, vetäydyn minä verkkoukkona elämään…”

Juhani Ahon lapsuudessa alkeisopetus kuului kirkolle ja kodeille. Brofeldtinkin lapset kävivät kotikoulua Pikkupappilassa. Opetuskielenä oli ruotsi ja lukemaan Juhani oppi äitinsä entisen aapiskirjan avulla. Lukemaan oppimisen kautta Aholle avautuikin uusi, mielenkiintoinen maailma.


Juhani Ahon kiinnostusta lukemiseen ja runoiluun lisäsi osaltaan Pikkupappilasta löytyneet kirjat. Isä Theodor Brofeldt oli ostanut talon mukana edeltäjänsä kirjaston. Maallinen kirjallisuus oli kuitenkin kotona kiellettyä, joten osa kirjoista siirrettiin suoraan ullakolle, jossa Juhani kävi niitä salaa lukemassa. Sallittuun kotilukemistoon kuului suomenkielinen Tapio-sanomalehti ja lastenkirjoista mm. Genoveva-kuvakirja. ”Kenoveevan” tarinoista muodostui Aholle todella merkittävä elämys, johon hän palasi omissa kirjoissaan. Toinen merkittävä lapsuuden kirja, ja tiettävästi ensimmäinen omilla taskurahoilla ostettu, oli Turmiolan Tommi. Kirjan voimakas raittiusvalistus iskostui vahvasti Juhanin ja hänen sisarustensa mieliin. Muita Ahon lapsuuden kirjoja olivat mm. W.Scottin historiallinen romaani Ivanhoe, J. Vernen Matka maapallon ympäri 80 päivässä ja J.L.Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat. Nuorena miehenä luettavaksi tarttuivat A.Dumas`n historialliset romaanit sekä D. Defoen Robinson Crusoe. Kielenä kirjoissa oli useimmiten saksa tai ruotsi.

Juhanin ollessa kymmenvuotias, hän lähti kouluun Kuopion Lyseoon. Tulevan kirjailijan uran kannalta oli merkittävää, että hän pääsi opiskelemaan Lyseoon perustetulle ensimmäiselle suomenkieliselle luokalle. Siten kouluaikana Juhaniin syttyikin innostus suomen kieltä ja suomenkielistä kirjallisuutta kohtaan. Erityisesti Kalevala, Kanteletar ja A.Kiven teokset saivat hänestä hartaan lukijan. Suomenkielen lisäksi Aho opiskeli myös kreikkaa ja latinaa, joiden kautta tutuksi tulivat mm. Homeroksen eepokset.

Juhani Ahon lapsuus ja nuoruus Pikkupappilassa päättyi kun hän oli viisitoistavuotias. Brofeldtin perhe muutti Kyrönniemen pappilaan Vieremälle. Vuonna 1883 Brofeldtin perhe palasi vielä takaisin Iisalmeen. Theodor Brofeldt asettautui asumaan isoon pappilaan, jossa Juhani Ahokin vieraili usein.


pappilat ja papisto Ahon kuvaamana

Juhani Ahon kirjallisessa työssä on taustalla selvästi vaikuttamassa hänen oma elämänhistoriansa papin poikana Savossa. Iisalmen Pikkupappila, iso pappila ja Kyrönniemi olivat hyviä näköalapaikkoja kirjailijalle, joka halusi kohdata eri säätyisiä ihmisiä erilaisine elämäntapoineen. Maalaispappila vesistön vierellä synnytti voimakkaan suhteen ympäröivään luontoon, joka näkyy myös Ahon romaaneissa. Ahon näkemys suomalaisesta pappilasta, sen asukkaista ja pappilan vaikutuksesta ympäröivään yhteiskuntaan välittyy useasta hänen teoksestaan. Näitä teoksia ovat mm. Rautatie, Tyven meri ja muita lastuja, Papin tytär, Papin rouva, Panu, Kevät ja takatalvi sekä Muistatko-?


Teoksissaan Aho kuvaa pappilaa tärkeänä osana suomalaista maisemaa sekä tarkastelee siinä ohessa pappiloiden tapoja, seuraelämää ja pukeutumista. Ahon kirjoituksista välittyy kolme erilaista pappilaa: savupirtissä toiminut pappila, apupapin punaisen tuvan pappila ja taitekattoisen kartanon pappila puutarhoineen. Samalla Aho kuvaa suomalaisen papin virkatalokehityksen 1600-luvulta 1800-luvulle. Ahon mielestä kirkko ja pappila ovat ihmisten ”opin ahjo” ja ”heidän sivistyksenä suoja ja keskus”. Hyvinkin ulkoisella ja idyllisellä pappilan kuvauksella Aho osoittaa kristinuskon merkityksen väestön sivistämisessä. Toisaalta pappilamiljöön idylli muuttuu mitä lähemmäksi sen asukkaita päästään; elo seinien sisäpuolella voi olla hyvinkin ristiriitaista, ahdistunutta ja onnetonta. Juhani Ahon pappilakuvaukset valaisevat onnistuneesti sitä tosiasiaa, että pappila oli edelläkävijä monessa asiassa niin talouden, tapojen kuin hengellisenkin elämän alueilla. Teoksissaan Aho kuvaa myös niitä yhteiskunnallisia muutoksia, mitkä seurasivat kun kunnalliset ja seurakunnalliset toimet erotettiin toisistaan 1860-luvulla.

Juhani Ahon kirjoista välittyvä pappiskuvaus perustuu lähes täysin hänen oman isänsä antamaan malliin. T. Brofeldt oli vahvasti herännäisyyteen tukeutuva pappi, mutta samalla hyvinkin avarakatseinen ja kirkkokansaa monipuolisesti palveleva ”sielunpaimen”. Ahon ihannepappi onkin yhteenkuuluminen on yksi Ahon mieliteemoista, joka toistuu useissa hänen teoksissaan.

Juhani Ahon pappila- ja papistokuvaukset yhdistettynä kansankuvauksiin ovat hyvin ajankohtaisia myös nykyihmisille. Varsinkin pappeihin on liitetty aina useita mieltä askarruttavia kysymyksiä. Millainen papin tulisi persoonana olla, että hän olisi ”oikea” pappi? Kuinka lähelle seurakuntalaisiaan pappi voi ja saa tulla? Miten ja missä papin on oltava tavattavissa? Juhani Ahon ihannoima entisaikaisen pappilakulttuurin kaikille avoin, ”lasiseinäinen” pappila ei enää toimi sellaisenaan nykyajan yksilöllisyyttä korostavassa yhteiskunnassa. Toisaalta Ahon papeilta vaatima kansanomaisuus, suvaitsevaisuus ja lähimmäisenrakkaus ovat nykyäänkin papeille erinomaisesti sopivia piirteitä.


2. pappilakulttuuri muuttuu 1800-luvulla

Uskonpuhdistuksen jälkeen alkoi uudenlainen pappilaperinne. Katoliset papit olivat naimattomia, joten virallisesti pappilassa ei asunut papin lisäksi muita kuin taloudenhoitaja tai emännöitsijä. Protestanttinen pappila puolestaan oli perheen kotina. Pappilaa alettiin pitää kristillisen, isäjohtoisen ja porvarillisen elämän vertauskuvana. Siitä tuli suoraan kristillisen kodin mallikuva.


Pappila oli edelläkävijänä monessa yhteiskunnallisesti vaikuttavassa asiassa. Se vaikutti mm. maanviljelyyn (suoviljelyn suosiminen), taloudenhoitoon (pappilapuutarhat ja uusien hyötykasvien leviäminen) ja rakennuskulttuuriin (tekniikka ja tyylisuunnat). 1800-luvun kartanoiden kautta uutuudet levisivät pappiloihin ja niistä vähitellen ympäröivään pitäjään.

Jo katoliselta ajalta asti seurakuntalaisilla oli velvollisuus rakentaa papilleen asunto. Ajateltiin, että pappilan koko ja ulkonäkö mittasivat samalla koko seurakunnan suuruutta ja vaurautta. Pappien vaatimukset kuitenkin kasvoivat koko ajan. Alun perin yksinkertainen, seurakuntalaisten omaa vaatimatonta asumistasoa vastaava pappila, alkoi vähitellen muistuttaa kartanoa sekä näöltään että tavoiltaan. Edellä mainittu rakennuskulttuuri edisti osaltaan pappilan väen ja seurakuntalaisten eristäytymistä toisistaan.

Pappilakulttuurin muutokseen 1800-luvulla vaikuttivat herätysliikkeiden nousu, yhtenäiskulttuurin rikkoutuminen ja papiston aseman muuttuminen. Herätysliikkeet, etenkin herännäisyys, levisivät ensin alemman papiston joukkoon. Heidän kritiikkinsä puolestaan kohdistui säätyläisten maallisia elämäntapoja noudattavaan ylempään papistoon. Pappiloissa oli 1800-luvulla erittäin vilkas seuraelämä, mutta herrasväen juhliin ei ollut rahvaalla mitään asiaa. Yksilöllistyminen kuitenkin alkoi saada jalansijaa yhä laajemmalti: ihminen alettiin nähdä yksilönä eikä tietyn säädyn jäsenenä. Papiston asema yhteiskunnassa alkoi muuttua merkittävästi. 1863 toteutettiin seurakunnan ja kunnan ero, jolloin papin työn painopiste siirtyi sielunhoitoon ja sananjulistukseen.

Pappila ei enää ollut yleisten asioiden toimisto, mutta ei myöskään pelkästään pitäjän herrasväen kohtauspaikka. Yhä useammin pappilassa järjestettiin tanssiaisten sijasta seurat, joihin myös aivan tavalliset seurakuntalaiset osallistuivat.

1900-luvulla papiston palkkauslain uudistukset johtivat siihen, että pappila menetti merkitystään maatilana ja II maailmansodan jälkeinen pappilanmaiden luovuttaminen pika-asutukseen teki niistä tavallisia virka-asuntoja. Toisaalta mm. pappiloiden ylläpitokustannukset ovat lisänneet niiden myymistä ja käyttötarkoituksen muuttamista. Näin ”perinteinen pappilakulttuuri” on vähitellen kadonnut Suomesta.


Juhani Ahon teoksia, joissa yhteyksiä Pikkupappilaan:
Rautatie (1884)
Papin tytär (1885)
Papin rouva (1893)
Panu (1897)
Kevät ja takatalvi (1906)
Muistatko-? :kukkia keväiseltä niityltä (1920)
Lohilastuja ja kalakaskuja (1921)
Lastuja (useita kokoelmia)


Käytetyt lähteet ja lainaukset:
Aho, Antti J.: Juhani Aho ja hänen aikaansa. ( 1948)-
Pohjois-Savon muisti: internet sivusto
Pyykkönen, Katri: Pappilan idylli ja ahdistus. Suomalainen pappila Juhani Ahon kuvaamana (1991)
Rissanen, Kaarina: Tekstejä Juhani Ahon museolle (2000)
Ullner, Hannu: Hiljaisuuden ja kulttuurin Kyrönniemi


Teksti: Pauliina Suhonen

Luotu: 16.2.2015